Pariisin iskujen (yli 120 uhria) jälkeen Facebook-virtani jakautui kahtia. Yksien mielestä myös Beirutia (ISIS-itsemurhapommitus, yli 40 uhria) olisi pitänyt muistaa, toiset sanoivat että jokaisella on oikeus suruunsa. Rationaalisesti ajateltuna näiden lähestymistapojen ei pitäisi sulkea toisiaan pois. Silti niiden välille muodostui kuilu, joka tuntui mahdottomalta ylittää.
Beirut-päivitykset koettiin tekopyhinä, syyllistävinä, Pariisin iskuja vähättelevinä. Jopa iskujen jälkimaininkeihin liittyvää retoriikkaa kriittisesti analysoinut Pontus Purokuru kirjoittaa: ”En nähnyt Twitterissä tai Facebook-virrassani kovin monta kommenttia Beirutista ennen Pariisin iskuja.”
Keskiöön nousi journalisti Jamiles Larteyn lanseeraama termi ”tragediahipsteri”. Sillä tarkoitetaan henkilöä, joka tuo esiin Beirutin, koska Pariisin sureminen ei ole tarpeeksi omaperäistä. Purokurukin kirjoittaa inhoavansa ”tragediahipstereitä, jotka eivät olleet kuulleetkaan Beirutin iskusta ennen perjantaita mutta kaivoivat sen esiin Pariisin massamurhan jälkeen ollakseen kriittisempiä kuin muut.”
Hipsteriyden ytimessä on halu löytää jotakin uutta ja erikoista, joka on kaukana valtavirrasta. Olennaisempaa kuin Beirut-päivittäjien motivaatio on kuitenkin kysymys siitä, miksi Beirutin sureminen on kaukana valtavirrasta. Yksi esitetty argumentti on, että lähialueiden tapahtumat koskettavat enemmän kuin kaukaisten. Siinä on tietty perä. Ihminen kokee sitä voimakkaampaa empatiaa, mitä enemmän hän samaistuu uhreihin. Eräs tuttavani oli käynyt New Yorkissa vähän ennen syyskuun 2001 World Trade Center -iskuja. Hän tunnusti helpottuneensa kuultuaan niiden tapahtuneen niin aikaisin aamulla ettei kaksoistorneja ollut vielä avattu turisteille.
Kaikki etäisyys ei kuitenkaan ole maantieteellistä. Pariisin iskujen jälkeen Ranskan trikolorin värit heijastettiin Empire State Buildingiin, Sydneyn oopperataloon ja Rion Jeesus-patsaaseen. Nämä paikat ovat kilometreissä mitattuna kaukana Pariisista, mutta niitä yhdistää Euroopasta lähtöisin oleva kulttuuri. Tätä seikkaa ei voi erottaa siihen johtaneesta kolonialistisesta historiasta.
Toisaalta pelkkä kulttuuri ei riitä selittämään etäisyyttä. Uskaltaisin väittää että Venäjä on kulttuurillisesti lähempänä Suomea kuin Ranska. Silti täälläkin reagoitiin voimakkaammin Pariisin iskuihin kuin venäläisen matkustajalentokoneen putoamiseen (yli 220 kuolonuhria). ISIS sanoo laittaneensa koneeseen pommin, ja myös Putinin mukaan kyse oli terrori-iskusta. Etäisyys määrittyykin usein geopoliittisten jakolinjojen kautta – sen, mitkä maat nähdään liittolaisina.
Pariisin jälkimainingeissa käydyssä keskustelussa on puhuttu paljon surureaktioista: jokaisella on oikeus suruunsa, eikä ihmisiä voi vaatia suremaan jokaista maailman tragediaa samalla volyymillä.
Mutta kritiikissä ei ole kyse vain yksittäisten ihmisten surunilmauksista. Pariisin iskujen jälkeen Facebook aktivoi Safety Check –palvelun, jota käyttäen siellä oleskelevat voivat merkitä olevansa turvassa. Se otti käyttöön myös filtterin, jonka avulla trikolorin värit sai omaan profiilikuvaansa. Facebook on globaali palvelu, jota käyttävät ihmiset kaikkialla maailmassa, myös Libanonissa. Se ei kuitenkaan tarjonnut Safety Checkiä tai lippufiltteriä Beirutin iskun yhteydessä.
Beirutissa myös kiinnitettiin enemmän huomiota Pariisin iskuihin kuin meillä Beirutin iskuihin. Mediassa vallitsee eurooppalaisen kulttuurin hegemoniaa heijasteleva epäsuhta: kolmannen maailman ihmiset (siis ne heistä, joilla on ylipäänsä mahdollisuus lukea uutisia) tietävät meistä enemmän kuin me heistä. Libanonilainen blogaaja Elie Fares valittaa, että jopa hänen kotimaassaan monet reagoivat voimakkaammin Pariisin kuin Beirutin iskuihin.
Beirut-päivittäjiä kritisoitiin siitä, että nämä huomioivat Beirutiin tehdyt iskut vasta Pariisin tragedian yhteydessä, jolloin toiminta vaikutti tekopyhältä. Koko Beirut-reaktion ydin kuitenkin on siinä, että Beirutin tapahtumat eivät näkyneet useimmille eurooppalaisessa kulttuuripiirissä eläville Facebook-uutisvirran (tai juuri minkään muunkaan) kautta. Iskut raportoitiin uutisissa, mutta ne eivät saaneet osakseen samanlaista palstatilaa kuin Pariisi. Nähdäkseni reaktion tavoitteena oli tuoda esiin tämä rakenne ja viime kädessä pyrkiä purkamaan se. Ilman Pariisin iskuja Beirutiin ei olisi kiinnitetty huomiota. Mutta kun samantapaiset iskut ISIS-kytköksineen tapahtuivat peräjälkeen, oli kontrasti reaktioiden välillä niin selvä ettei sitä voinut olla huomaamatta.
Se, että ihmiset eivät päivittäneet Beirutin iskuista heti niiden tapahduttua ei myöskään tarkoita, etteivätkö he olisi huomioineet niitä. Kaikkia tunteita ei käsitellä Facebookin kautta, kaikkia ajatuksia ei jaeta some-seinälle. Pariisin iskujen herättämä Facebook-reaktio oli kuitenkin niin valtava, että se herätti paineita reagoida jotenkin.
Toinen Beirut-päivityksiin kohdistunut kritiikki oli syyllistävyys.
En mieltänyt useimpia Beirut-päivityksiä syyllistäviksi, mutta muutamissa kyllä oli syyllistävä sävy. Omassa Facebook-virrassani syyllistyspäivityksiä yhdisti yksi asia: niiden kirjoittajat olivat lähi-idässä eläviä ei-valkoisia ihmisiä. Juuri niitä, joiden kuolema sivuutettaisiin täällä Euroopassa. Minusta heidän reaktionsa on ymmärrettävä, oikeutettukin. Kävin läpi Facebookiin tehtyjä julkisia päivityksiä, joissa on käytetty #beirut- tai #PrayForBeirut –hashtagia. Monella niiden laatijoista on arabialainen nimi. Ehkä osa heistä asuu itse Libanonissa, kenties joillakin on siellä ystäviä tai sukulaisia. Beirutin tragedia tapahtui vain hetki ennen Pariisin iskuja. Miltähän kontrasti maailman reaktioissa tuntuu niistä, jotka ovat menettäneet omaisiaan?
Yksi syyllistämiskeskustelun ongelmista on, että sitä käydään ikään kuin lähi-idän ihmisiä ei olisi olemassa. Kuin heidän mainitsemisensakin olisi ”tragediahipsteriksi” heittäytymistä. Koko keskustelun taustaoletus on, että Beirut-päivittäjä tulee eurooppalaisesta kulttuuripiiristä.
Kolmas kritiikki liittyi Pariisin tapahtumien vähättelyyn. Lartey vertasi Beirut-päivityksiä #alllivesmatter-hashtagiin:
Hashtagillä #blacklivesmatter on kiinteä yhteys Yhdysvaltain mustan väestön oikeuksia ajavaan liikkeeseen. Ajatus on että mustien henkeä pitäisi kunnioittaa yhtä paljon kuin valkoistenkin, että myös mustien elämällä on väliä. Sen vastapainoksi noussut #alllivesmatter häivyttää #blacklivesmatterin ydinajatuksen. Kun sanotaan että jokaisen hengellä on merkitystä, on helpompi unohtaa ettei mustien henkeä tosiasiassa tällä hetkellä kunnioiteta yhtä paljon kuin valkoisten (asia on selitetty osuvasti esimerkiksi täällä). Larteyn kritiikki menee metsään, koska Beirut-muistutusten idea on pohjimmiltaan sama kuin #blacklivesmatterin: myös ei-valkoisilla ihmisillä on merkitystä.
Lartey oli huolissaan myös siitä, että Pariisin tragedialta yritettiin “kaapata huomiota”.
Beirut-päivitysten tarkoituksena ei kuitenkaan ole “kaapata” Pariisiin kohdistuvaa huomiota, vaan pyrkiä sen avulla tuomaan esiin myös Beirutia, aivan kuten #blacklivesmatter pyrkii tuomaan esiin sen, että myös mustien elämällä on merkitystä. Voi myös kysyä, onko ylipäätään mielekästä käsitellä saman järjestön peräkkäisinä päivinä tekemiä samantyyppisiä iskuja täysin erillisinä tapahtumina. Tai onko ylipäänsä mahdollista kaapata huomio Pariisin tragedialta kun kaikkien lehtien etusivut ovat sitä täynnä, merkittävimmät valtionjohtajat ovat painavin sanoin ilmaisseet surunsa ja sympatiansa, ja trikolorin värit on heijastettu Empire State Buildingiin, Sydneyn oopperataloon ja Rion Jeesus-patsaaseen?
Keskustelu on tuntunut aina palautuvan siihen, mitä saa tai pitäisi surra. Se ei ole olennaista. Kuten Greg Afinogenov kirjoitti Facebookissa, ratkaisu ei ole teeskennellä järkyttynyttä joka kerta kun bussilastillinen venäläisiä tai bangladeshilaisia putoaa alas jyrkänteeltä. Olennaista on se, että me elämme tragedioiden maailmankartan punaisella alueella, siellä missä ihmishenkien menetys on suuri tragedia. Kun punaisen alueen valtiot tappavat massoittain ihmisiä (kuten vaikka Irakin sodassa, Yhdysvaltain ilmaiskuissa Pakistanissa ja Afganistanissa, Ranskan iskuissa Malissa ja Somaliassa…), se tapahtuu vihreällä, ruskealla tai sinisellä alueella eikä herätä laajaa kiinnostusta. Ratkaisu ei ole surra kaikkia maailman murheita, vaan pyrkiä saattamaan punaisen alueen vallanpitäjät poliittiseen vastuuseen aiheuttamastaan väkivallasta.
Veitsen alla 